perjantai 5. elokuuta 2016

Kuinka herra ja rouva Nilviö saivat ansionsa mukaan

Roald Dahl: Nilviöt. Kuvittanut Quentin Blake. Suomentanut Sami Parkkinen. 3.p. Art House 1999. 95 s.

Herra ja rouva Nilviö ovat - nilviöitä. Herra Nilviö on karvanaamainen ilkiö, joka juo kaljaa ja suunnittelee ilkitöitä rouva Nilviölle. Ruova Nilviön toinen silmä on lasia ja hän on yhtä inhottava kuin herra Nilviö. Yhdessä he herkuttelevat lintupiiraalla joka torstai. Herra Nilviön suurta huvia on neljän apinan kouluttaminen tekemään kaikki ylösalaisin. Mutta eräänä päivänä Afrikasta lentää Punkerolintu lomailemaan ja laskeutuu suoraan apinahäkin katolle...

Roald Dahlin herra ja rouva Nilviö ovat todella vastenmielinen pariskunta. Mutta he saavat ansionsa mukaan. Apinaisä Mukkelis-Makkeliksen ja lintujen kosto on kauhistuttava kutistaminen. Nämä nilviöt ovat perin juurin sukua Dahlin lapsia syöville noidille ja jättiläisille, jotka nauttivat perskurkkanoita.

Lyhyt ja ytimekäs ja aika isotekstinen kirja, jossa on paljon kuvia. Soveltuu hyvin pakolliseksi luettavaksi yläasteella ja lukuhaluttomille viides- ja kuudesluokkalaisille. Juoni kulkee eikä kirjan seurassa kyllästy vaikka koko ajan vähän hirvittää. Välillä kyllä tulee kaukaisesti mieleen ehkä joitakin oman elämän sattumuksia... PL 2016

Susi on kuollut! Susi on kuollut!

Keiko Kaichi ja Grimmin veljekset: Susi ja seitsemän pientä kiliä. Suomentanut Arja Kanerva. Lasten Keskus 2015. 


Vuohiemo lähtee metsään ja varoittaa pieniä kilejään avaamasta ovea sudelle. "Tunnistatte sen kyllä karheasta äänestä ja mustista käpälistä." Mutta kuinka käykään?

Tämän tuttuakin tutumman Grimmin veljesten muistiin merkitsemän sadun on kuvittanut ja kertonut japanilainen Keiko Kaichi. Hän kertoo oman persoonallisen versionsa sadusta. Susi valkaisee tassunsa leipurin jauhoilla ja kirkastaa äänensä kalkilla. Kilit ovat suloisia ja pehmeitä, eikä niitä välttämättä tarvitse nähdä kileinä, vaan eläinlapsina. Kiliä syövä susi taas on tosi pelottava: kuola valuu suusta ja kilin pieni myssy on korvassa. Lopussa susi putoaa kivet vatsassaan kaivoon ja kilit tanssivat kaivon ympärillä onnellisena. "Susi on kuollut! Susi on kuollut"

Tarinan julmuuden ja kuvien pehmeyden välillä on merkillinen ristiriita. Se säilyy myös loppukuvassa, mistä lukijalle tulee tunne että kaikki vielä toistuu... Yksittäisiä satuja kuvakirjana ilmestyy harvakseltaan. Lukukettu kiittää hienoa versiota sadusta, jota ei pitkään ole ollut kuvakirjana saatavilla. Ketussa teos sai vaikeusasteekseen kaksi kettua. Sen teksti ei ole aivan helppolukuista eikä kuvat liioin yksinkertaisia. PL 2016

Ei sille mitään voi, jos kaikki ei sano "oi", jos lehmä musioi

Jujja Wieslander ja Sven Nordqvist: Mimmi Lehmä ja Varis juhlivat. Suomentanut Terhi Leskinen. Mäkelä 2016.

"Oho! Pieni sievä lintu, joka makaa ihan paikallaan. Onko se kuollut?" Varis avaa toisen silmänsä. En ole pieni! Olen Varis! Eikä minua huvita mikään! Varis kääntää kylkeään ja jatkaa makaamista. Mutta Mimmiä ei noin vain lannisteta!
 
Mimmi Lehmä jatkaa nuolemalla Varista, mistä Varis tietenkin järkyttyy. Ja herää henkiin kertomaan Mimmille, että on masentunut ja surullinen. Mimmin hurja optimismi näkyy tässä sarjakuvakirjassa lempeytenä ja herkkyytenä, mitkä ovat uusia ominaisuuksia Mimmille hänen utelaisuutensa ja energisyytensä lisäksi. Variskin saa uusia ominaisuuksia. Mihin kaikkeen voi varis ryhtyä yhden pizzanpalan takia!
 
Tässä Jujja Wieslanderin ja Sven Nordqvistin yhdessä laatimassa sarjakuvakirjassa kerrotaan Mimmin ja Variksen alkutaipaleesta ystävinä. Kirja sisältää tarinat Kun Mimmmi Lehmä tapasi Variksen, Lehmäpuisto, Jäteauto ja Auringonlasku. Viimeinen tarina loppuu filosofiseen kiteytykseen: Ei sille mitään voi, ettei kaikki sano "oi", kun lehmä musisoi. 

Lasten sarjakuva on harvinaista herkkua tämän hetken julkaisupolitiikassa. Hienoa että sitä kirjoitetaan! Kuvat ovat selkeitä ja tekstikuplat hahmottuu hyvin. Tekstaus on suuraakkosin tehtyä. Suomennos on ytimekästä ja hyvää. Hieno kirja toisen luokan lukudiplomiin.

Tahdon koiranäyttelyyn!

Anna Härmälä: Sinä et kuulu tänne, Beiron. Schildts 2011.

Beiron näkee ilmoituksen kotikoivussaan: koiranäyttely. Minä haluan osallistua siihen! Jorin mielestä se ei ole hyvä ajatus. Mutta Beiron lähtee silti. Mutta mitä rotua Beiron on? 

Anna Härmälän kuvakirja "Sinä et kuulu tänne, Beiron" ilahduttaa lukijaa monella tapaa. Siinä on paljon hauskoja yksityikohtia, joita voi tutkia. Hiiret ja jänikset ja myyrät harrastavat kotikoloissaan kaikkea hauskaa. He jonglööraavat, lukevat ja pelaavat kaikenlaisia pelejä. Beironin keralla taas metsän kivet ja puut tuntevat masennusta tai iloa. Juonen kulkua on helppo ja hauska seurata Beironin kulkemaa polkua pitkin. Se auttaa nuorte lukijaa näkemään tarinan kuin elokuvana - Hugh Luptonin Tarinatiessä sama on toteutettu riemastuttavasti. Beironilla on kavereita metsässä, ja hän on hyvin luonteikas ja sympaattinen. Kirja ei myöskään opeta eikä kirja tunnu yhtään lapselliselta - molemmat ovat tärkeitä lukudiplomikirjan ominaisuuksia. Tekstin määrä on hyvin sopiva, eikä se kerro asioita, joita kuva jo kertoo. Teksti on myös riittävän isoa nuorelle lukijalle. Ja tietenkin kirja on hauska!
 
Anna Härmälä on nuori kuvittaja ja graafikko. Hänen "kylärakkikirjansa" Sinä et kuulu tänne, Beiron ja Sinä päätät itse, Jori kertovat koirakaveruksista ja koko metsän eläimistä. Kirjat saivat paikkansa Lukuketun toisen luokan diplomissa, Lukurevossa. PL 2016.