Muutoksen metaforat eli Adalmiinan helmi

Topelius, Zacharias: Adalmiinan helmi. Kuvittanut Lena Frölander-Ulf. Suomentanut Asko Sahlberg. Teos & Söderströms 2012.

Kun prinsessa Adalmiina kastettiin, hänet kummeikseen oli kutsuttu sininen ja punainen haltijatar. Punainen haltijatar antoi prinsessalle upean helmen ja sen mukana kolme oivallista lahjaa: "Niin kauan kuin Adalmiina kantaa helmeä, hänestä tulee päivä päivältä kauniimpi, rikkaampi ja viisaampi." Sininen haltijatar puolestaan sanoi: "Jos hän hukkaa helmensä ja kauneutensa ja viisautensa ja rikkautensa, hän saa minulta korvaukseksi neljännen lahjan, ja se on nöyrä sydän." Ja niin prinsessa kasvoi ja häntä kauniimpaa, rikkaampaa ja viisaampaa prinsessaa ei oltu nähty. Mutta kun hän oli viisitoistavuotias, hän halusi nähdä mitä linnan portin ulkopuolella oli. Hän juoksi metsään ja uupuneena joi metsän lähteestä. Silloin hänen tiaraan kiinnitetty helmensä putosi. Ja samalla hävisivät hänen kauneutensa, viisautensa ja rikkautensa. Adalmiina oli yksin metsässä eikä hän muistanut edes nimeään. Uupuneena hän tuli pienelle mökille, jonka vanha eukko otti hänet luokseen asumaan ja antoi hänen paimentaa vuohiaan.

Lena Frölander-Ulf on kuvittanut Topeliuksen tuttuakin tutumman Adalmiinan helmen jugendin maisemaan ja muotoihin. Värimaailma on hento ja vaalea, satu ui ikään kuin jossain veden alla tai muistoissa - tai alitajunnassa. Muodoissa toistuvat helmen pyöreys ja eheys läpi sivujen. Kuvituksessa kasvaa myös kristallipallosta kuoriutuva lohikäärme. Se tuntuu viestivän oman persoonallisuuden synnystä.

Lena Frölander-Ulf on kuvituksellaan ja Asko Sahlberg uudella suomennoksellaan saanut Topeliuksen sadun resonoimaan alitajuntaisilla kerroksilla vahvemmin ja tietoisemmin kuin aiemmin. Se puhuu ihmisen kriisiytymisestä, menettämisestä ja persoonallisuuden muutoksesta. Mutta myös uuden löytämisestä ja omaan vahvuuteen kasvamisesta. Hieno kirja, joka vaatii/kestää useita lukukertoja.

Tekstilaji on pikkuriikkistä. Tämä on murrosikäisen kirja tai ääneenluettava satu. Kettukirjoissa tämä sijoittui kuudennelle luokalle, siis lähes aikuisille... PL 2017

Susi on kuollut! Susi on kuollut!

Keiko Kaichi ja Grimmin veljekset: Susi ja seitsemän pientä kiliä. Suomentanut Arja Kanerva. Lasten Keskus 2015. 

Vuohiemo lähtee metsään ja varoittaa pieniä kilejään avaamasta ovea sudelle. "Tunnistatte sen kyllä karheasta äänestä ja mustista käpälistä." Mutta kuinka käykään?

Tämän tuttuakin tutumman Grimmin veljesten muistiin merkitsemän sadun on kuvittanut ja kertonut japanilainen Keiko Kaichi. Hän kertoo oman persoonallisen versionsa sadusta. Susi valkaisee tassunsa leipurin jauhoilla ja kirkastaa äänensä kalkilla. Kilit ovat suloisia ja pehmeitä, eikä niitä välttämättä tarvitse nähdä kileinä, vaan eläinlapsina. Kiliä syövä susi taas on tosi pelottava: kuola valuu suusta ja kilin pieni myssy on korvassa. Lopussa susi putoaa kivet vatsassaan kaivoon ja kilit tanssivat kaivon ympärillä onnellisena. "Susi on kuollut! Susi on kuollut"

Tarinan julmuuden ja kuvien pehmeyden välillä on merkillinen ristiriita. Se säilyy myös loppukuvassa, mistä lukijalle tulee tunne että kaikki vielä toistuu... Yksittäisiä satuja kuvakirjana ilmestyy harvakseltaan. Lukukettu kiittää hienoa versiota sadusta, jota ei pitkään ole ollut kuvakirjana saatavilla. Ketussa teos sai vaikeusasteekseen kaksi kettua. Sen teksti ei ole aivan helppolukuista eikä kuvat liioin yksinkertaisia. PL 2016

Upea ilmestys, totesi Pirhonen!

Huovi, Hannele: Jättityttö ja Pirhonen. Kuvittanut Kristiina Louhi. Tammi 2011.

Tyyne Heikkilä oli jättiläinen. "Jättiläisenä oleminen on hankalaa nykyään, kun maan pinnalla vilisee jos jonkinmoista kulkijaa. Miten minusta tulikin näin iso!" Mutta yksin on raskasta elää. "Maailmassa ei ole ketään samanlaista kuin minä." Ja tottahan se oli. Tyyne alkoi itkeä. Suuret kyyneleet vierivät ja olivat melkein hukuttaa Pirhosen. Pirhonen oli pienikokoinen mies, joka joutui aina katsomaan ylöspäin. Ja niin hän näki jättiläisen. "Upea ilmestys!" innostui Pirhonen ja meni heti kauppaan ostamaan kaukoputkea.

Hannele Huovin ja Kristiina Louhen kuvakirja Jättityttö ja Pirhonen on hieno tarina erilaisuudesta ja ystävyyden mahdollisuudesta, kun molemmat arvostavat toisiaan. Se sopii Lukuketussa hyvin moneen kolunkiin. Sen voi nauttia satuna tai kertomuksena tai kuvakirjana. Ja jos lukutaitoa riittää niin vaikka ekaluokalta kuudennelle luokalle. Nyt se on vain paikoitettu kolmasluokkalaisten Kirjaketun kuvakirjoihin. 

Hannele Huovin teksti säilyttää salaperäisyyden tarinassa. Kielellisesti se lukeutuu kuin runous tai selkokieli. Kaunista ja hienoa. Kristiina Louhen kuvitus sopii tarinaan erittäin hyvin, koivu hiuksissa oli vaikuttava, samoin jättitytön punaiset kynnet. Oikeasti kirja sopii kaikenikäisille ja mihin vain. Myös ääneenluettavaksi.